Historical records matching Aleksanteri Juho Ahola-Valo
Immediate Family
-
ex-wife
-
daughter
-
daughter
-
wife
-
partner
-
daughter
-
father
-
brother
-
brother
-
stepmother
-
half brother
About Aleksanteri Juho Ahola-Valo
Taidemaalari, graafikko ja kuvanveistäjä.
- Viiritsa, Inkerinmaa, Neuvostoliitto
- Pietari, Neuvostoliitto
- Vitsebsk, Valko-Venäjä, Neuvostoliitto
- Minsk, Valko-Venäjä, Neuvostoliitto
- Moskova, Venäjä, Neuvostoliitto
- Helsinki, Suomi
- Jyväskylä, Suomi
- Tukholma, Ruotsi
- Tågarp, Simrishamn, Ruotsi
- Hämeenlinna, Suomi
"Ali", "Alik" ("Али", "Алик")
Syntymä / Birth / Рождение:
Pietarin suomalainen Pyhän Marian seurakunta, syntyneet ja kastetut v. 1900: Saint Petersburg Finnish Saint Mary Parish, Births and baptisms, year 1900: Финский приход Святой Марии в Санкт-Петербурге, рождений 1900 г.:
Nro 85. Synt. 22.01.1900 kello 10 illalla, kast. 20.02.1900. Aleksandr Ioan (Aleksander Johannes) Vanhemmat: Suomalaista alkuperää oleva nuohooja Petr Ioan Akkanen (Pietari Johan Akkanen) ja hänen vaimonsa Mariana o.s. Kultalahti (Mariana o.s. Kultalahti), molemmat luterilaisia. Kummi: työmies Olov Hakkarajnen, vaimo Katerina; nuohooja Matvei Kosonen; neito Ajna Katerina Holopajnen.
http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8128996
Avioliitto / Marriage / Брак:
I: Aleksanteri Ahola-Valo vihittiin 23.03.1923 Neuvostoliitossa Jelena Nikonovitš-Jaskevitšin kanssa. Liitto päättyi avioeroon v. 1947.
II: Aleksanteri Ahola-Valo vihittiin toukokuussa v. 1950 Ruotsissa Taru Salmion kanssa.
Kuolema / Death / Смерть:
Aleksanteri Ahola-Valo kuoli Ruotsin Skånen Simrishamnissa 15.09.1997.
Elämäkerta / Biography / Биография:
FIN
1. Aleksanteri Ahola-Valo Wikipediassa
Ahola-Valo joutui olosuhteiden pakosta vaihtamaan usein asuinpaikkaansa ja kulttuuripiiriään. Lapsuutensa hän eli tsaarin Venäjällä ja varhaisen miehuutensa Neuvostoliitossa, josta hän pakeni Suomeen 1930-luvun alussa. Ruotsissa hän asui lähes 40 vuotta, kunnes palasi yli 80-vuotiaana takaisin synnyinmaahansa.
Hän itse katsoi edustavansa neljää alaa: itse kehittämäänsä AE-evohomologiaa, sosiaalista kasvatusta, kuvataidetta ja arkkitehtuuria. Elinaikanaan hänet tunnettiin Suomessa parhaiten taiteilijana ja etenkin graafikkona.
Ahola-Valoa on luonnehdittu eri näkökulmista monilla eri tavoilla: kotimaaton profeetta, 1900-luvun laboratorio, Suomen kaikkien aikojen koulumestari, ja yksi Suomen taidehistorian mielenkiintoisimpia ilmiöitä.
Puheissaan hän käytti usein ajattelutavastaan ilmaisua ”viisas rakkaus” ja kutsui itseään terveen elämän arkkitehdiksi ja hyvyyden palvelijaksi.
Perhetausta
Ahola-Valon isä oli nuohooja ja sanomalehtimies Pekka Ahola (1875–1919) ja äiti korsettiliikkeen pitäjä Ida Ahola o.s. Kultalahti (1869–1902). He tapasivat Pietarissa, jonne Pekka Ahola oli 16-vuotiaana tullut proomulla halki Laatokan työtä etsimään. Ida oli ottolapsena saksalaisessa lääkäriperheessä, jossa hän oli oppinut useita kieliä. Ida rakastui herkkään ”runoilijaan”, joka oli omaksunut tolstoilaisia ajatuksia. He avioituivat 1899.
Esikoispoika Aleksanteri syntyi vuonna 1900. He saivat Aleksanterin lisäksi myös toisen pojan Felixin vuonna 1902. Felixin synnyttyä Ida sairastui ja kuoli. Tämä oli pienen perheen katastrofi. Pekka Ahola joutui yksin huolehtimaan kahdesta pikkupojasta, jotka joutuivat jatkuvasti eri paikkoihin hoidettavaksi kun Pekka Ahola yritti hankkia pojille elantoa nuohoojana. Sukulaisten hoivissa ollessaan Ali-poika joutui kahdeksi viikoksi sairaalaan syyllistyttyään ruoalla leikkimiseen ja jouduttuaan tätinsä pahoinpitelemäksi kahden vuoden iässä. Siitä lähtien Ahola-Valo väitti muistavansa kaikki elämänsä tapahtumat. Varhaislapsuudessa koetut järkytykset kypsyttivät hänet ennen aikojaan.
Pekka Ahola seurusteli suomalaisten opettajien kanssa ja kävi heidän kanssaan tapaamassa muun muassa Leo Tolstoita pieni Ali-poika mukanaan.
Verisunnuntai Pietarissa 1905
Ahola-Valo joutui kertomansa mukaan 5-vuotiaana Pietarissa todistamaan veristä tapahtumaa. Talvipalatsille oli tulossa uskonnollinen kulkue, jonka johdossa vanhat uskonnolliset miehet kantoivat samettityynyllä anomusta tsaarille ja lauloivat uskonnollisia lauluja. Kun kulkue pääsi Talvipalatsin edustalle, se sai vastaansa tsaarin joukkojen ristitulen. Ali kertoo nähneensä, kuinka kulkueeseen kuuluneet tipahtivat kuolleina maahan. Ali joutui menemään sairaalahoitoon järkytyksen takia.
Verisunnuntai muutti pienen Ali-pojan persoonallisuutta. Hänestä tuli vakava ”vanhus”, joka päätti tehdä kaikkensa, että aikuisten väkivaltainen hulluus loppuisi. Hänestä tuli mietiskelijä, jota kiusasivat sellaiset ilmiöt kuin taikausko ja siihen verrattavissa oleva epärationaalinen uskonnollisuus, lihansyönti, lapsiin kohdistuva vallankäyttö ja viinankäytöstä aiheutuva turmio.
Lapsuus Inkerissä
Tsaarin hallinto lähetti Pekka Aholan perheineen maansisäiseen karkotukseen Inkeriin keväällä 1907 täysin venäläiseen Viiritsan (ven. Vyiritsa) huvilayhdyskuntaan.
Viiritsassa valveutunut ja sivistynyt Pekka Ahola ohjasi lahjakkaana pitämänsä pojan Lydmila Kušminan yksityisopetukseen. Lydmila Kušminasta, josta Ali käytti päiväkirjoissaan lyhennysnimeä LyM, tuli Alille äidin korvike. Kušmina, joka oli miehensä menettänyt vallankumouksellinen intellektuelli ja lääkäri, ryhtyi huolehtimaan Alin kehityksestä.
Kevään lopulla Kušmina antoi Alille mustakantisen vihkon ja kehotti Alia pitämään päivittäin päiväkirjaa. Tämän päiväkirjan avulla voi seurata yksityiskohtaisesti Alin ja koko Viiritsan lapsiyhteisön kehitystä. Ali oli lasten johtaja, kun lapset ryhtyivät parantamaan maailmaa. Viiritsan tapahtumista kertovat päiväkirjat on julkaistu Koulupojan päiväkirjat -sarjana ja Kaija Juurikkala on tehnyt niiden pohjalta elokuvan Valo.
Venäjän vallankumouksen todistajana 1917
Ahola-Valo muutti pois kotoaan Viiritsasta 1916 ja aloitti itsellisen elämän Pietarissa. Hän joutui siten silminnäkijänä todistamaan monia historian tapahtumia. Hän ei varsinaisesti osallistunut tapahtumiin, koska Venäjän vallankumouksen aika oli hänelle intohimoista Pietarin kirjastoissa opiskelun aikaa. Samanaikaisesti hän elätti itseään ja veljeään erilaisissa töissä nuohoojasta raitiovaununkuljettajaan ja konditoriamestariin.
Helmikuussa 1917 hän oli eräänä aamuna lähtemässä nuohoamaan, kun näki miten nälkäiset naiset lähtivät osoittamaan mieltään tsaarin Talvipalatsia kohti. Näin alkoi helmikuun vallankumous ja tšaari menetti valtansa.
Hän kertoi nähneensä myös, kuinka Rasputinin ruumis naarattiin Moika-kanavasta. Hän osui paikalle, kun Lenin puhui kansanjoukoille Kšesinskajan talon portailta kesällä 1917, ja kuuli läheisestä asunnosta, kuinka panssarikansiristeilijä Aurora ampui merkkilaukauksen Lokakuun vallankumoukselle.
Synnyinmaansa historian kannalta mielenkiintoisen episodin todistajaksi hän kertoo joutuneensa vuoden 1917 viimeisenä päivänä, jolloin oli ystävänsä luona Smolnassa ja näki sattumalta miten ”pyttypäiset” miehet kävivät tapaamassa Leniniä, joka hyvin koruttomasti ja nopeasti allekirjoitti jonkin asiakirjan Smolnan käytävällä. Vasta myöhemmin Suomessa Ahola-Valolle selvisi, että Lenin tuolloin allekirjoitti Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.
Taiteilijana nuoressa Neuvostoliitossa
Koko 1920- luvun Ahola-Valo eli Neuvostoliitossa ilman minkäänlaista kosketusta Suomeen tai suomalaisiin. Hän oli varsin lähellä sitä laajaa modernismin liikettä, jota kutsutaan Venäjän ja Neuvostoliiton avantgardeksi. 1920-luvun alussa hän oli Vitebskissä[18] Taideteollisessa koulussa Juri Penin oppilaana. Koulussa olivat opettajina myös Marc Chagall ja Kazimir Malevitš. Vitebskissä hän tapasi myös aviopuolisonsa Helenan, jonka setä kuului ortodoksisen kirkon ylimpään päättävään elimeen Pyhään Synodiin. Suomalaisen nuohoojanpojan ja puolalaisen, nuoruudessaan tsaari Nikolai II hovitanssiaisiin osallistuneen ylhäisönaisen avioliitto ei kuitenkaan ajan mittaan toiminut.
Taiteilijana Ahola-Valo sai tunnustusta siirryttyään Valko-Venäjälle Minskiin, missä hänen ateljeestaan tuli paikallisen taide-elämän keskus.
Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki 1930
Lapsuudestaan lähtien Ahola-Valo teki erilaisia rakennussuunnitelmia. Vain yksi niistä toteutui: ”Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki", joka oli Ahola-Valon elämän suurisuuntaisin työ. Paviljonki rakennettiin Minskiin vuonna 1930 ja oli länsimaista Punaista Ristiä vastaavan järjestön tilaustyö. Paviljongin rakentamisessa Ahola-Valo kertoo käyttäneensä silloin vielä muuten tuntematonta elementtitekniikkaa, ja rakennus valmistui nopeasti muutamassa kuukaudessa.
Paviljongin seinustaa kiersi neljä isoa freskoa, joita Ahola-Valon kanssa maalasivat Vitebskin taidekoulun oppilaat. Freskon esittivät ihmiskunnan kärsimysten historioita vuosisatojen takaa. Paviljongissa oli myös tietoja ajankohtaisesta ihmisoikeustilanteesta. Sen keskustassa vierailijat otti vastaan isokokoinen ”Aseistettu maailman tyranni”, jonka silmänä oleva valonheitin valaisi pitkälle paviljongin ulkopuolellekin. Paviljongin katolla oli näyttämö, jossa voitiin esittää myös balettia. Paviljonki oli Ahola-Valon ajatusten mukaan ”temppeli ihmiskunnan valistukseksi ja parannukseksi”.
Heti paviljongin valmistumisen jälkeen Ahola-Valo riitautui paikallisen kommunistisen puolueen komissaarin kanssa ja lähti vihoissaan Minskistä. Hän heitti omaisuuttaan kadulle ja poistui kaupungista. Tämä oli kuitenkin Ahola-Valon onni, sillä melkein heti tämän jälkeen Minskissä alkoivat Stalinin vainot, jotka Ahola-Valon mukaan tuhosivat silloisen Valko-Venäjän sivistyneistön lähes täysin.
Toisessa maailmansodassa Adolf Hitlerin joukot tuhosivat paviljongin, eikä siitä enää ole mitään jäljellä.
Pako Neuvostoliitosta
Minskistä Ahola-Valo muutti Moskovaan ja lopetti taiteellisen työskentelynsä.
Sosialistisen realismin tullessa viralliseksi ja ainoaksi hyväksytyksi suuntaukseksi taide oli muuttunut kaavamaiseksi, kontrolloiduksi ja ahdasmieliseksi. Taiteilijan piti työskennellä sosialistisen realismin metodin mukaisesti, mutta siitä Ahola-Valo kieltäytyi. Sen sijaan hän oli mukana arkkitehtuuriprojektissa, jonka tarkoituksena oli rakentaa Moskovan ympärille vihreä kaupunkirengas. Ahola-Valo kertoo, että tämäkin projekti keskeytyi, kun varat siirrettiin sotavarusteluihin.
Tämän jälkeen hän siirtyi Äitiyden ja lastensuojelun instituutin palvelukseen johtamaan sen vakioittamisosastoa. Laitoksen johtajan prof. Federin kanssa Ahola-Valo teki mielestään äärimmäisen arvokasta työtä uuden sukupolven kasvattamiseksi. Hän tutki lapsen kehitystä ja valmisti erilaisia huonekaluja nimenomaan lapsille. Näitä huonekaluja oli sitten tarkoitus Ahola-Valon mukaan tuottaa teollisena sarjatuotantona.
Suomalaisena Ahola-Valo tunsi elämänsä turvattomaksi Stalinin Neuvostoliitossa, sillä kaikki valtion laitoksissa työskentelevät ulkomaalaiset olivat tuolloin hengenvaarassa. Hän meni keskustelemaan asemastaan Valtion suunnittelukomitean puheenjohtaja Radekin luokse. Radek neuvoi Ahola-Valoa poistumaan maasta säilyttääkseen henkensä. Suomen kansalaisena Ahola-Valo onnistui pakenemaan Suomen lähetystön avulla. Suomen lähetystö myös huolehti siitä, että Ahola-Valo sai tuotua mukanaan muun muassa kirjoituksiaan ja taideteoksiaan.
Sota-aika Suomessa
Ahola-Valo aavisti vuosikymmenen lopulla sodan tulevan ja piilotti tärkeimmän omaisuutensa, muun muassa päiväkirjansa, Helsinkiin Ruskeasuolle maan alle maitotonkkiin. Oheen hän laittoi viestin:
Nämä työt on tehty ihmisen edistymisen hyväksi. Jos satun kuolemaan toivon, järkeistetyt välineet ja teoriakirjoitukset käytetään Suomen kansan hyväksi. Nämä ovat piilotettuina, koska vääräänjohdettu hallitus ohjaa elämäämme eikä luova henki pääse vapaasti toteutumaan.
Talvisodan puhjettua Ahola-Valo pidätettiin turvasäilöön ja siirrettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Häntä kuulusteltiin, mutta Ahola-Valo välttyi maanpetossyytteeltä. Hän kertoi vapautuneensa Tammisaaresta talvisodan päätyttyä nälkiintyneenä ja huonokuntoisena .
Jatkosodan aikana hän sai olla vapaana ja pääsi kaivertamaan presidentti Risto Rytin muotokuvaa. Presidentti Risto Ryti luki rintamaraportteja samalla kun oli presidentinlinnassa Ahola-Valon mallina. Muotokuvaa ei milloinkaan paljastettu, sillä rouva Gerda Rytin mielestä hänen miehensä ilme oli liian vakava. Palkkion työstään Ahola-Valo kertoo kuitenkin saaneensa. Teos on edelleen Ahola-Valon jäämistössä.
Ennen sotaa ja sodan jälkeenkin taide oli ainoa tapa, jolla Ahola-Valo sai yhteyden suomalaiseen yhteiskuntaan. Hän yritti luoda kontakteja suomalaisiin kulttuuripiireihin. Hänet mainitaan muun muassa Kiilan ja Tulenkantajien sekä Kirjallisuuslehden yhteydessä[23] Ahola-Valo mainitaan myös kirjallisen Mäkelän piirin perustamisvaiheissa.
Ruotsin aika
Ahola-Valo sai sodan jälkeen Suomen valtiolta stipendin viikinkiaikaa kuvaavan teoksen tekemiseen. Hän lähti tutkimaan viikinkiajan historiaa Ruotsiin ja jäi Ruotsiin ammattitaiteilijaksi lähes 40 vuodeksi. Hän asui ja vaikutti ensin Tukholmassa, jossa hän perusti muun muassa yhteistyöjärjestön suomalaisille taiteilijoille. Vuodesta 1970 lähtien hän asui Skånessa, josta hän osti kodikseen ja ateljeekseen vanhan koulurakennuksen Simrishamnin liepeiltä Tågarpista, jonne hän kokosi elämäntyönsä.
Ahola-Valon epäonnistunut avioliitto oli purkautunut jo Suomessa järjestettyihin ”jäähyväishäihin”, jotka Ahola-Valo järjesti ihmisyyden kunniaksi. Häitä juhlittiin ystävien kesken, lahjoja jaettiin ja kaikessa sovussa todettiin, etteivät aviopuolisot olleet sopineet toisilleen. Ruotsissa hän solmi uuden avioliiton Taru Salmion kanssa, joka oli tullut hänen näyttelyavustajakseen Ruotsiin.
Ruotsin aika oli Ahola-Valon elämän seesteisintä aikaa. Uuden aviopuolison kanssa hän sai rauhassa työskennellä ja rakentaa Tågarpia omaksi kodikseen, josta hän suunnitteli kasvattavansa ajatustensa mukaisen kasvatuksellisen opiston.
Elantonsa he hankkivat taiteella; he maalasivat paljon kukkia, maisemia ja muotokuvia. Vaikka he nauttivatkin olostaan Skånessa, he olivat kuitenkin vieraassa kulttuurissa.
Suomessa Ahola-Valo unohdettiin tänä aikana lähes kokonaan. Vasta vuonna 1977 julkaistiin Taide-lehdessä artikkeli ”Taiteilijan pitkä marssi”, joka toi hänet vuosikymmenien jälkeen suomalaisen taide-elämän tietoisuuteen.
Huoli elämäntyön säilymisestä
Hankkiessaan Tågarpin elämäntyönsä tyyssijaksi vuonna 1970 Ahola-Valo oli täyttänyt jo 70 vuotta. Kunnostaessaan Tågarpia opistoksi hän toivoi löytävänsä Skånesta ihmisiä, jotka olisivat vieneet eteenpäin hänen kasvatustieteellistä ajatteluaan ja säilyttäneet hänen elämäntyönsä kokonaisuutena. Kun tämä ei Ruotsissa onnistunut, niin hän ryhtyi etsimään muualta ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneita hänen elämäntyöstään. Hämeenlinnasta hän löysi tukijoita.
Ahola-Valo perusti vuonna 1983 ajatustensa ja työnsä eteenpäin viemiseksi Elpo ry:n ja siirsi pääosin omaisuutensa vuonna 1990 perustamalleen Valola-säätiölle. Tämän jälkeen Hämeenlinnan kaupunki luovutti säätiön käyttöön pysyvän tilan, jota käytettiin myös museo- ja näyttelytilana Ahola-Valon taiteen ”opinnolliselle näyttelylle”. Tämä päätös mahdollisti Ahola-Valon elämäntyön fyysisen säilymisen kokonaisuutena. Hänen elämäntyönsä on edelleen varastossa odottamassa tutkimista, tallentamista ja esillepanoa. Ahola-Valon perintöä on luonnehdittu arvaamattomaksi aarrearkuksi, joka odottaa löytäjiään ja aktivoijiaan.
Kesällä 1997 Ahola-Valo kutsuttiin Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Ahola-Valo suostui ja kirjoitti oululaisille tukijoilleen kirjelmän, jossa hän totesi:
Henkeä pidättäväisellä ilolla ilmoitan, että pitkäaikainen elämäni työ on näinä viimeisinä vuosina päässyt sille asteelle, että voimme alkaa käynnistämään.
Syvä huoli ihmiskunnan kehityksestä ja oman elämäntyön säilymisestä leimasi hänen viimeisiä vuosiaan.
Aleksanteri Ahola-Valo numeroi taideteoksensa kronologisesti; ensimmäinen numeroitu teos oli hänen isänsä muotokuva vuodelta 1910. Hänen kuvataiteellisen tuotantonsa kokonaismäärä on lähes 10 000 teosta. Vuonna 1923 hän otti taiteilijanimekseen ”Valo”, jolla hän signeerasi kaikki Neuvostoliiton aikaiset työnsä; Suomeen tultuaan hän ryhtyi käyttämään nimeä Ahola-Valo.
Vuonna 1946 Aleksanteri Ahola-Valolla oli taidenäyttely silloisessa Tampereen kaupunginkirjastossa, jonka johtajana oli Mikko Mäkelä. Taidenäyttelyn näki viipurilainen kartanpiirtäjä ja kuvataiteen harrastaja A. Walmari, jonka tiedetään näyttelyn varsin vahvoja tunteita välittäviä teoksia katsoessaan tokaisseen: "Aina poljetaan!". Ahola-Valo oli sitten jonkin aikaa mukana kirjastonjohtajan kirjallisen ryhmän - Mäkelän piirin - alkuvaiheissa "kunnes hävisi paikkakunnalta".
Ahola-Valo järjesti tai osallistui elinaikanaan lähes 100 taidenäyttelyyn Suomessa, Ruotsissa ja Neuvostoliitossa.
AE-evohomologia
Lapsuuden yksityisopettaja Lydmila Kušmina määritteli 8-vuotiaalle Alille sanan humanismi näin: ”Humanismi on tiede ihmisten välisissä hyväntekeväisyyssuhteista ihmisten kesken." Ja Kušmina jatkaa:" Se merkitsee - tehdä hyvää eikä tuottaa mielipahaa, ei kiduttaa eikä lyödä. Se on käsite- suojella ihmistä epäoikeudenmukaisuudelta ja kaikenlaiselta huonolta vaikutukselta.". Tarkoittaen Alia hän lisäsi: ”Sinä, Alik, koko olemukseltasi ja ajattelutavaltasi olet juuri sellainen, joka vastaa humanismin vaatimuksia... Humanismi... tarkoittaa itseäsi ja elämäsi tarkoitusta”.[32]
Kušminan kannustavassa ja tukevassa ohjauksessa Alista kehittyi jo lapsuudessa itseensä ja taitoihinsa uskova itsevarma tutkija. Koko ikänsä hän katsoi olevansa myös tiedemies.
Hänen tutkimuskohteensa oli hän itse. Tutkimustensa tuloksena hän kehitti tärkeimmäksi elämäntyökseen ajatusrakennelman, jota kutsui AE-evohomologiaksi. Tällä käsitteellä hän viittasi ihmiseksi (homo) kehittymisen (evoluutio) tieteeseen. Hän suomensi AE-evohomologian ihmisen edistystieteeksi. Evohomologia-sanan edessä olevat kirjaimet A ja E viittaavat toiminnan eri ulottuvaisuusasteisiin. Ihmisen toiminnan Ahola-Valo jakoi eri toimintasuuntauksiin, joita hän kutsui toisuiksi. AE-evohomologian tärkein ja ensimmäinen toisu on EDUKO, itsekasvatus. Kaikkeen toimintaan liittyy AE-evohomologian kaksi peruskäsitettä: valmentuminen (Valme) ja aktiivinen toiminta (Akto).
AE-evohomologia on yksilölähtöinen järjestelmä, jolla ihminen voi itse ohjata omaa toimintaansa. Siihen kuuluu Ahola-Valon luoma graafinen käsitekieli, joka koostuu noin 2 800 erilaisesta merkistä, joita hän kutsui mnemoiksi. Graafinen käsitekieli mahdollistaa nopean ja täsmällisen ajankäytön seurannan ja suunnittelun eli sen, mihin ihminen elämänaikansa käyttää ja miten hänen itselleen asettamien elämänpäämäärien toteuttaminen etenee. AE-evohomologia on monenlaisten kortistojen, järjestelmien ja vihkojen kokonaisuus. Ne muodostavat ihmisen itsekasvattamisen välineet, jotka Ahola-Valon mukaan kasvattajilta nykyisin puuttuvat. Ahola-Valon itsekasvatusoppi perustuu oman ajankäytön jatkuvaan seuraamiseen ja kaiken muistiinmerkitsemiseen. Ahola-Valon näkemyksen mukaan mainitunlainen kontrolli ja mekaaninen itsekuri luovat mahdollisuuden ihmisen moraaliseen kasvuun.
AE-evohomologian kehittämistyö alkoi itse asiassa jo Ahola-Valon lapsuudessa hänen aloitteestaan Viiritsassa perustetussa Lasten leikkikoulussa, jota lapset yhteisvoimin ylläpitivät. Lapset keräsivät rahaa sen toimintaan, suunnittelivat sen opetusohjelman ja opettivat toinen toisiaan ja aikuisia. Koulupojan päiväkirjoissa nuori Ahola-Valo kuvaa koulun kehitysvaiheita ja samalla sitä, miten itsehallinta ja itsekuri muuttavat ihmisen ajattelu- ja toimintatapoja jo lapsuudessa.
Ahola-Valon AE-evohomologiselle järjestelmälle perustui koko hänen elämänsä, niin taide, arkkitehtuuri, arkiaskareet kuin ihmissuhteetkin.
Ahola-Valo tilastoi ajankäyttönsä 15 minuutin tarkkuudella. Hän sanoi
Aika on ihmisen tärkein pääoma
Ahola-Valon usein käyttämä tunnuslause
Meidän on luotava terveyttä ja terveyden kautta kauneutta. Meidän on luotava elämää, joka on itsessään taidetta
Lapinlahtelainen kuvataideopettaja Hannu Turunen kertoo yhteistyöstään Ahola-Valon kanssa 06.10.2016:
Olen eläkkeellä oleva kuvataideopettaja Lapinlahdelta. Kerron tässä tapaamiseni Aleksanteri Ahola-Valon kanssa lähes 20 vuotta sitten. Ennen tapaamistani olin lukenut yhden osan hänen kirjoittamastaan "Koulupojan päiväkirjasta", muuten minulla ei ollut häneen mitään yhteyttä.
Aleksanteri Ahola-Valo soitti minulle huhtikuussa 1997 ja kertoi haluavansa tavata minut. Yllätyin kovasti. Hänen avustajansa Anneli (sukunimeä en muista) sopi tapaamisemme. Sovittuna aikana he sitten saapuivat Lapinlahdelle, jossa tuolloin toimin kuvataidelukion taideopettajana. Siihen Ahola-Valon asia liittyikin. Hän halusi tehdä viimeisen suuren taideteoksensa, puupiirrosmenetelmällä ja tarvitsi siihen avustajia. Hänen suunnitelmansa oli että hän kouluttaa nuoria taiteellisesti lahjakkaita nuoria avustajikseen ja lukiomme opiskelijoista hän arveli sellaiset saavansa.
Järjestimme Ahola-Valolle ja hänen avustajalleen asunnon Lapinlahdelta ja perustimme pikavauhtia puupiirroskurssin lukiomme opiskelijoille. Kurssille ilmoittautuikin kymmenkunta opiskelijaa. Kurssi ehdittiin aloittaa kevätlukukauden lopulla ja se oli sisällöltään hyvin perusteellinen, "tieteellinen" niinkuin hän itse menetelmiään kuvaili. Olin itsekin oppilaana mukana hänen oppitunneillaan jossa puupiirrokseen tarvittavat veitsetkin tehtiin itse sateenvarjon ruoteista, tehdasvalmisteiset eivät kelvanneet. Kuvasin VHS-videolle hänen oppituntejaan ja puheitaan. Videonauha on Ahola-Valon säätiön hallussa, harmi kyllä en ottanut niistä itselleni kopiota. Ahola-Valolla oli tuosta suuresta puupiirrostyöstä tarkka suunnitelma ja hän tarvitsi siihen myös malliksi nuoren tytön. Tuolloin 11-vuotias tyttäreni suostui malliksi ja hänet valokuvattiin Ahola-Valon toiveitten mukaisesti. Valokuvat jäivät myös Ahola-Valon haltuun. Puupiirroskurssi keskeytyi kun Ahola-Valo äkillisesti sairastui. Pari päivää Lapinlahdella sairasteltuaan hän avustajineen lähtivät, sovimme että kurssi jatkuisi syyslukukauden alettua. Toukokuussa sain vielä Ahola-Valolta postikortin jossa avustaja kertoi heidän viime vaiheistaan. Syksyllä sain sitten viestin jossa kerrottiin Ahola-Valon nukkuneen pois Ruotsissa.
Jäljelle kurssista jäi minulle yksi hänen ohjeittensa mukaan kaiverrettu linolaatta, kaiverrusveitsi ja hänen minulle lahjoittamiaan kirjoja. Tunsin itseni hyvin etuoikeutetuksi saadessani tutustua ja tehdä työtä yhdessä , vaikkakin vain vähän aikaa, tuon mestarin kanssa.
Viimeisimmät näyttelyt
1998 Helsingin kaupungin taidemuseo
1999 Lönnströmin taidemuseo, Rauma 1999 Hämeenlinnan taidemuseo 2001 Valola-säätiön ”Pois menneisyydestä: Aleksanteri Ahola-Valon matka kohti valoa ja järjestystä 1900–1997 Näyttelyn tuottaja: taiteilijaryhmä IC-98. 2005 Hämeenlinnan taidemuseo Teema-näyttely 2005–2006 Valon lapset- näyttely Hämeenlinnan lastenkulttuurikeskus Arx 2006 Näyttely 8.3 – 26.3.2000 Galleria Dix 2006–2007 Grafiikan voima -taidenäyttely 28.11.2006–14.12.2007 Kansan Arkisto [39] 2010 Valon säde (ven. Луч) -taidenäyttely 10.11.-1.12.2010 Valko-Venäjän kansallisessa taidemuseossa Minskissä
Näytelmät ja elokuva
- 1997 Aikuiset ja lapset kasvatuksen pyörteissä. Dramatisointi ja ohjaus: Marja Myllyniemi, Hämeenlinnan Miniteatteri
- 2000 Valon lapsi. Dramatisointi Koulupojan päiväkirjoista Kai Kyösti Kaukovalta, ohjaus Marja Myllyniemi, Hämeenlinnan Miniteatteri
- 2003 Nuohoojapoika. Dramatisointi Koulupojan päiväkirjoista Kai Kyösti Kaukovalta, ohjaus Marja Myllyniemi, Hämeenlinnan Miniteatteri
- 2005 Valo, käsikirjoitus Koulupojan päiväkirjan pohjalta Markku Flink, ohjaus Kaija Juurikkala. Ahola-Valona nähdään Vili Järvinen. Elokuvan yhteistyökumppaneita olivat Unicef ja Valola-säätiö. Valio Oy:n internet-sivuilla on myös elokuvaan liittyvä Valo-seikkailu
- Ahola-Valo oli statistina mukana Sergei Eisensteinin ohjaamassa elokuvassa ”Panssarilaiva Potemkin” - sen porraskohtauksessa. Hän oli myöhemmin mukana elokuvan markkinoinnissa muun muassa tekemällään Panssarilaiva Potemkinin 13-metrisellä pienoismallilla.
- Neuvostoliiton televisio kuvasi Ahola-Valon 90-vuotispäiviä Hämeen keskiaikaisessa linnassa. Lähetyksen näki taiteilija Galina Ivanovna – ja hän tunnisti isänsä. Isä ja tytär tapasivat toukokuussa 1990 Moskovassa.
Palkinnot ja tunnustukset
- 1923 Kunniakirja ja 1. luokan mitali Moskovan yleisneuvostoliittolaisesta maatalousnäyttelystä varten suunnitelluista arkkitehtuurisista rakennuksista ja vertausdiagrammeista Kuvataiteilijamatrikkeli
- 1928 I palk. grafiikassa ja II palk. kuvanveistossa Valko-Venäjän Neuvostotasavallan 3. näyttelyssä Kuvataiteilijamatrikkeli
- 1985 Suomen Taidegraafikot ry:n kunniajäsen
- 1987 Hämeenlinnan kaupungin kulttuuritunnustuspalkinto
- 1990 Pro Artica Tawastia 1990.Kuvataiteilijamaterikkeli
- 1994 Opetushallituksen Cygnaeus –palkinto
- 1995 Kulttuuritunnustuspalkinto Hämeen liitto
- 1997 Oulun yliopiston kasvatustieteen kunniatohtori
[https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Ahola-Valo]
2. Kansallisbiografia
Ahola-Valo, Aleksanteri (1900 - 1997)
kuvataiteilija
Aleksanteri Ahola-Valon elämän ja taiteen keskeisenä teemana oli ihmisyyden uudistaminen. Hän kehitti eräänlaisen metodiopin elämästä, jota hän kutsui nimellä AE-evohomologia ja edistystiede. Niiden avulla hän pyrki luomaan ja kehittämään kokonaan uuden ja mahdollisimman täydellisen ihmisen. Tätä ensisijaista tavoitetta palveli hänen taiteensakin, joka oli useimmiten luonteeltaan valistavaa ja opettavaa. Tyylillisesti se pohjautui perinteiseen venäläiseen realismiin. Taiteen tekemisen ohessa hän kuvitti lehtiä ja muita julkaisuja sekä teki mainoksia ja julisteita.
Aleksanteri Ahola-Valo eli pitkän ja mielenkiintoisen elinkaaren. Hän eli Venäjällä, Neuvostoliiton eri osissa, Suomessa ja Ruotsissa, puhui useita kieliä ja seurasi läheltä 1900-luvun dramaattisimpia tapahtumia. Onkin sanottu, että hänen elämänkertansa on kuin taideteos.
Aleksanteri (Ali) Ahola syntyi Impilahdella, Laatokan Karjalassa. Äiti Ida Kultalahti kuoli jo 1902, ja isä Petteri Aholalle jäi huollettavaksi Aleksanteri ja nuorempi veli Felix. Nuoruudessaan Aleksanteri Ahola koki Pietarin verisunnuntain, josta hän teki myöhemmin useita kuvia. Hän kirjoitti päiväkirjoja vuodesta 1907, jotka sittemmin julkaistiin Koulupojan päiväkirja -sarjana (1 - 4).
Petteri Aholan kansanvalistustoiminta Pietarissa herätti epäluuloja, ja perhe karkotettiin 1907 Inkeriin, Viiritsaan, missä Aleksanteri muiden lasten kanssa perusti lastenkoulun ja alkoi kehitellä tulevaa kasvatusfilosofiaansa. Hän karkasi 1916 takaisin Pietariin ja liittyi 1919 vapaa-ehtoisena puna-armeijaan, missä hän toimi valistusosaston komissaarina.
Aleksanteri Ahola aloitti 1921 taideopiskelun Vitebskissa, otti 1923 nimekseen Ahola-Valo ja solmi saman vuoden maaliskuussa avioliiton Helena Nikonovitsh-Jaskevitshin kanssa. Pariskunnalle syntyi sittemmin kaksi lasta, Viktoria ja Into. Syksyllä 1923 Ahola-Valo muutti Odessaan opiskelemaan IZO-taidekouluun. Siellä hän osallistui Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin kuuluisan porraskohtaukseen kuvauksiin.
Taiteessaan Ahola-Valo keskittyi kuvaamaan ihmistä realistisin keinoin. Vaikka hänen taiteensa on taiteilijan näkökulmasta vasta toissijaista, se ei tee siitä lainkaan vähemmän kiinnostavaa. Teosten nimet, kuten Viinan uhri, Pois menneisyydestä ja Juopon perhe kuvaavat hyvin taiteilijan näkemyksiä taiteensa tehtävästä. Merkittävin Ahola-Valon töistä oli hänen 1930 suunnittelemansa Ihmiskunnan kärsimysten paviljonki Minskin maatalous- ja teollisuusnäyttelyyn. Rakennuksessa käytettiin uutta elementtitekniikkaa; rationaalisuus korostui sekä suunnittelussa että toteutuksessa. Ahola-Valo maalasi paviljonkiin muun muassa suuret freskot, jotka kuvasivat kidutuksia Balkanilla ja Kiinassa. Rakennus tuhoutui myöhemmin toisessa maailmansodassa. Jo ennen paviljonkia Ahola-Valo oli kehitellyt muun muassa kommuunitaloja ja suunnitellut mekanisoidun keittiön sekä omasta ateljeestaan niin sanotun asumiskoneen. Niin Venäjän vallankumouksen kuin Ahola-Valonkin ideana oli luoda paitsi uusi ihminen myös uuden ajan elinympäristö.
Ahola-Valo vieraili 1930 ensimmäistä kertaa lapsuusvuosiensa jälkeen Suomessa ja tapasi muun muassa Akseli Gallen-Kallelan. Stalinin vainojen vuoksi Ahola-Valo pakeni Suomeen 1933. Neuvostoliitosta muuttaneena hän joutui poliisin tarkkailuun, tuli vangituksi talvisodan syttyessä ja oli turvasäilössä koko sodan ajan. Kokemukset muukalaisuudesta ja vakoojaksi epäiltynä olemisesta katkeroittivat Ahola-Valon mielen ja vaikeuttivat työsaantia rauhanaikanakin. Ahola-Valo muuttikin Ruotsiin 1946, ja avioliitto purkautui seuraavana vuonna. Ahola-Valo solmi 1950 uuden liiton avustajansa Taru Salmion kanssa.
Ahola-Valo palasi 1983 Suomeen Hämeenlinnaan, jonne perustettiin Elämäntapojen ja toiminnan ohjaamisen opinnollinen yhdistys, ELPO ry. Sen tarkoituksena on säilyttää ja viedä eteenpäin Ahola-Valon elämäntyötä. Vuonna 1990 perustettiin Valola-säätiö, joka sai omistukseensa suuren osan taiteilijan teoksista.
Ahola-Valo jatkoi työskentelyään kuolemaansa asti. Viimeisinä vuosina syntyi lukuisia kukka-aiheisia maalauksia sekä Katri Valan runojen inspiroimaa grafiikkaa. Ahola-Valo numeroi kaikki teoksensa 10-vuotiaasta saakka, ja teoksia kertyi yli 10 000. Taiteilija korostikin viime vuosinaan nimenomaan teostensa paljoutta. Lukumäärä oli yksi AE-evohomologian tehon osoitus - kuinka sen systemaattisuus, ahkeruus ja itsekuri mahdollistivat runsaan tuloksen.
Viimeisinä vuosinaan Ahola-Valo sai osakseen myös kunnianosoituksia. Suomen Taidegraafikot kutsuivat hänet kunniajäsenekseen 1985, Opetushallitus myönsi hänelle Cygnaeus-palkinnon 1994 ja Oulun yliopisto kutsui hänet kasvatustieteen kunniatohtoriksi 1997.
Aleksanteri Juho Ahola vsta 1923 Ahola-Valo, Ali S 27.1.1900 Impilahti, Laatokan Karjala, K 15.9.1997 matkalla Ruotsissa. V nuohooja Petteri Ahola ja korsettiliikkeen omistaja Ida Kultalahti. P1 1923 - 1947 (ero) Helena Nikonovitsh-Jaskevitsh; P2 1950 - Taru Salmio.
ENG
Aleksanteri Ahola-Valo (27 January 1900, Impilahti – 15 September 1997) was a Finnish artist, architect and thinker. Inventor of "AE-evohomology" life philosophy. He was a witness to the Russian Revolution. In 1925 he took part in the Battleship Potemkin silent film. In 1930 he designed "The temple of violence of mankind" in Minsk, Belarus. In 1939–1940 Ahola-Valo was imprisoned for political reasons in the Tammisaari prison camp in Finland. He was one of the last surviving cast members of Battleship Potemkin, if not the last.
[https://en.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Ahola-Valo]
RUS
Александр Ахола-Вало (фин. Aleksanteri Ahola-Valo; 27 января 1900, Импилахти — 15 сентября 1997, Симрисхамн) — финский художник и мыслитель, основатель художественно-рационалистической системы жизни (эвохомологии).
Родился 27 января 1900 года в Импилахти (фин. Impilahti) в Карелии в семье трубочиста и толстовца. Был свидетелем Кровавого воскресения. Когда будущему художнику было семь лет, из-за неблагонадёжности отца, который уже с детства познакомил Александра с И. Е. Репиным и Л. Н. Толстым, его семья была сослана в Вырицу (Viiritsa) под Петербургом. В это же время Александр избирает псевдоним Вало, что означает «свет». Он, помимо русского, свободно знал финский и шведский языки, как государственные языки Финляндии, дневники вёл по-русски и по-фински.
В 16 лет Александр, оставаясь подданным Финляндии, переезжает в Петроград, где поступает в Mayak College (для детей дипломатов), в котором учится до его закрытия в 1918 г.; был свидетелем подписания Лениным акта о независимости Финляндии. Ахола-Вало вступает в Красную армию, участвует в походе на Варшаву. С 1919 по 1930 г. живёт в Белоруссии, где учится в художественной школе Юделя Пэна и работает в ИНБЕЛКУЛЬТе, сотрудничает с газетой «Піянер Беларусі» (рус. Пионер Белорусии). В Белоруссии он также знакомится с Казимиром Малевичем и Марком Шагалом.
В 1925 вместе с Сергеем Эйзенштейном принимает участие в создании фильма Броненосец «Потёмкин», создает белорусские мультфильмы, гравюру «Октябрь в космосе» (впоследствии подарена автором Юрию Гагарину). Среди его проектов также «Храм человеческих страданий» в Минске.
По приглашению Надежды Константиновны Крупской переезжает в Москву, где работает в её институте охраны материнства и детства дизайнером. Помимо дизайна детской мебели и других подобных - автор проекта создания зелёных городов-спутников Москвы. В связи с опалой Крупской по совету Карла Радека в 1933 году переехал в Финляндию. Там настороженно отнеслись к художнику, подозревая его в связях с НКВД. Несмотря на заступничество художника Аксели Галлен-Каллела, Александра арестовывают и отправляют в лагерь Драгсквик около Расеборга. В лагере он создает картину «Голубая душа». От службы в армии он был освобожден по плохому состоянию здоровья. Тем не менее ему был сделан заказ портрета президента Ристо Рюти.
Долгое время - с 1946 года после освобождения - жил в Швеции. Когда он умер в 1997 году, его прах по его завещанию был развеян в море на стыке границ России, Финляндии и Швеции -стран, которые он считал своей родиной.
[https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%90%D1%85%D0%BE%D0%BB%D0%B0-%D0%92...]
Lisätietoja - More information - Больше информации:
Elpo ry: [http://www.ahola-valo.fi/]
Ylen Elävä arkisto: Aleksanteri Ahola-Valo, taiteilija ja filosofi: [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/08/29/aleksanteri-ahola-valo-tait...]
Aleksanteri Ahola-Valo - vuosisadan näkijä ja tekijä: [http://www.ultra-lehti.com/lehdet/art-0178_aholavalo.html]
Aleksanteri Ahola-Valo - syntymän 115-vuotisjuhla: [http://fin.fulr.karelia.ru/Aineistot/Verkkogalleriat/n_site796/]
Museo Valola, Hämeenlinna: [http://www.hamewiki.fi/wiki/Museo_Valola]
Александр хола-Вало (RUS): [http://www.youtube.com/watch?v=853ngqFYZ8Q]
Aleksanteri Ahola-Valo kertoo Pietarin verisunnantaista 1905: [http://www.youtube.com/watch?v=UhkHU4bT7nw]
- Haltia, Hanna:Elämän mittainen lapsuus : lapsuus elämänmittaisena projektina Aleksanteri Ahola-Valon ajattelussa : painamaton pro gradu- tutkielma./ Hanna Haltia - Turku : Turun Yliopisto. Turun opettajankoulutuslaitos, 2003. - 75 s. : kuv. ; 30 cm
- Kiiskinen, Jouni: Visuaalinen tie arvoelämään. Aleksanteri Ahola-Valon itsekasvatuksen menetelmä ja etiikka. Väitöstutkimus. ISBN 978-952-60-4263-3. Taik 2011.[42][43][44]
- Lehtinen, Maini: Ahola-Valon kaksikielisyys ja kääntäminen : painamaton pro gradu – tutkielma / Maini Lehtinen. - Tampere : Tampereen Yliopiston Käännöstieteen laitos, 1999. - [93 s.] : kuv., kartt. ; 30. cm
- Lönn, Rauha: Kapinalliset kuvat:Aleksanteri Ahola-Valon ja Tapio Tapiovaaran 1930- luvun taidegrafiikka : painamaton pro gradu- tutkielma / Rauha Lönn. - Helsinki : Helsingin Yliopisto. Taiteiden tutkimuksen laitos. 2004. - 86 s. : kuv. : 30 cm.
- Suonpää, Visa: Kohti valoa ja järjestystä : Aleksanteri Ahola-Valon 1930- lukujen rationaalinen ajattelu ja tulevaisuuden ihmisen muokkaaminen /Visa Suonpää. - Turku : Turun Yliopisto. Historian laitos. Kulttuurihistoria, 2000. - 129 s. : liitt. ; 30 cm.
Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 42. viikkoprofiili (25.09.2016-01.10.2016).
Aleksanteri Juho Ahola-Valo's Timeline
1900 |
January 27, 1900
|
Impilahti, Finland
|
|
1925 |
April 21, 1925
|
Viciebsk, Vitsebsk District, Vitebsk Region, Belarus
|
|
1926 |
August 14, 1926
|
Valko-Venäjä, Neuvosto-Venäjä
|
|
1928 |
October 8, 1928
|
Minsk / Минск, Minsk district / Минский район, Belarus, USSR
|
|
1997 |
September 15, 1997
Age 97
|
Simrishamn, Simrishamn, Skåne County, Sweden
|